Vähitellen oli kuitenkin myrsky laannut hänen mielessään. Hän ei voinut olla enää vihainen Irenellekään.
Hoitakoot itsensä! Hoitakoon kukin mielensä mukaan omat asiansa! Mikä oli hän muiden tuomariksi?
Eihän yksilö ollut toisen vartia. Eikähän yksilöiden vapaa määräämisvalta itsensä yli silti muuttunut, vaikka he sanoivat rakastavansa toisiaan ja olevansa mies ja vaimo.
Rakastavansa? Eihän hän ollut koskaan Ireneä oikealla, vakavalla ja syvällä rakkaudella rakastanut.
Himoinnut vain häntä jonkun verran.
Hänellä ei sentähden voinut olla etäisintäkään oikeutta Ireneen. Kaikkein vähimmän hän tahtoi tässä suhteessa vedota avioliiton antamaan oikeuteen.
Hän tiesi kyllä, että yhteiskunnalla oli asiasta toiset mielipiteet. Mutta eihän hän voinut eikä tahtonut niitä hyväksyä, omaksua tai toimia niiden mukaan.
Hänen täytyi sentähden vain kehitellä omiaan.
Ja seuloa niitä, siksi kuin niistä löytyisi joku hänen syvimmän luonteensa mukainen, hänelle käytännölliseksi toimiohjeeksi kelpaava johtotähti.
Mitä enemmän hän mietti, sitä kauemmas hän siirsi Irenen itsensä ulkopuolelle. Lopuksi he seisoivat kokonaan vieraina henkilöinä kahdella vastakkaisella taivaanrannalla.