He olivat tilanneet pullon sampanjaa. He olivat juoneet ja saaneet murretuksi painostavan, kohtalokkaan vaitiolonsa.
Tehneet aluksi leikillisiä huomioita ohi vierivistä pareista, miehistä ja naisista, joista useat olivat kokonaan kiinni toisissaan.
Välistä oli vain nainen naisen parina. Ja silloin olivat heidän katseensa aina toisiinsa sattuneet ja jälleen pikaisesti eri tahoille etääntyneet.
Johannes oli nähnyt, miten Liisan silmät olivat alkaneet loistaa, miten hänen huulensa olivat avautuneet ja miten sähköttävän vaikutuksen koko hänen olentoonsa teki tuo joukkohuumaus.
Lopuksi se oli tarttunut häneenkin. Hänenkin oli tehnyt mielensä tanssia ja tuntea naisellisten muotojen kosketusta. Ja kun samalla oli ruvettu erästä hänelle tuttua säveltä soittamaan, hän oli kysynyt, eikö Liisankin tehnyt mieli pyörähtää hänen kanssaan.
Kyllä Liisan oli tehnyt mieli. Osasiko hän? Tottahan toki! Eihän entinen suomalainen tarjoilijatar voinut olla niin kaukana jälellä ajastaan.
Liisa oli tuon lausunut leikillä, mutta niin viekoittelevalla hymyllä, että se oli heittänyt kuin hunnun Johanneksen pään ylitse. Eikä hän ollut muistanut enää Rabbingia, ei vaimoaan, ei sairasta lastaan eikä koko muuta maailmaa, vaan johdattanut Liisan tuohon helvetilliseen karkeloon, joka sai väsyneimmätkin halut heräämään ja veltoimmankin elostelijan veren kiivaammin kiertämään.
Tanssien oli Johannes tunnustanut Liisaa himoitsevansa. Ja tanssien oli
Liisa ilmoittanut, ettei se ollut epämieluista hänelle.——
Tulistuneina, kiihottuneina he olivat vihdoin tanssinsa lopettaneet ja tulleet kadulle. Mutta vielä he eivät olleet sanaakaan vaihtaneet siitä, mikä poltti heidän kummankin poveaan.
Kuitenkin he olivat käsi kädessä kulkeneet. Eivätkä Johanneksen jalat olleet vuosikausiin keveämmin nousseet eikä hänen ryhtinsä ollut norjempi ja joustavampi.