»Odottaa? Mitä odottaa? Hänhän on ollut jo tunnin tuolla matkalla.»
»Lähtenyt ehkä ominpäin seikkailemaan.»
»Ei, Liisa ei tee sitä ikinä. Hänelle on täytynyt jotakin muuta tapahtua, taikka…»
»Taikka Johannes ottanut hänet mukaansa», Signe siihen sanonut totisesti.
Irene hypännyt ylös ja soittanut sähkökelloa. Uninen ovenvartia tullut ja Irene häntä peitto korvissa puhutellut. Saanut tietää, ettei Johannes ollut lähtenyt yksin ja lyönyt oven lukkoon hänen nenänsä edestä.
Nyt oli tullut toinen ääni kelloon.
Irene itkenyt ja raivonnut, Signe säälien häntä lohduttanut. Oli todettu, että Johanneksella sittenkin saattoi olla joku salainen suhde Liisan kanssa, oli kenties kauankin ollut, ehkä heidän avioliittonsa alku-ajoista saakka. Miksi hän muuten olisi tahtonut tuota kevytmielistä lunttua lapsensa hoitajaksi?
Kasvinsisar muka! Rikkaläjällä kasvanut, tukkipoikien ja rantajätkien sylissä tuleentunut!
Selvää oli, että Irene oli petetty. Mutta kuinka kauan petetty? Ja kuinka paljon petetty ja kuinka usein ja missä ja millaisten olosuhteiden vallitessa?
Epäilemättä olisi Irene tahtonut saada tuosta kaikesta selon samassa silmänräpäyksessä. Ja kun hän ei ollut voinut eikä Signekään ollut osannut hänelle sitä selittää, hän oli itkenyt vihasta, ylenkatseesta, mustasukkaisuudesta ja loukatusta itsetunnosta.