Irene vielä kerran valittanut, ettei Signe ollut jäänyt hänen luokseen, ja Signe päätään pudistaen tehnyt tiettäväksi, että se oli mahdotonta.
»Miksi niin mahdotonta? Olemmehan me ennen niin monta yötä yhdessä nukkuneet.»
Signe huokaisten sanonut siihen:
»Niin, ennen. Tyttö-aikoinasi.»
Varmaan he eivät silloin olleet voineet pidättäytyä suutelemasta toisiaan.
Kenties he olivat myös hiukan yhdessä itkeneet. Ja syleilleet toisiaan ja riutuneet rakkaisiin muistoihinsa.
Olihan Johannes aikoinaan myös Signeä rakastanut. Luonnollisesti tiesi Irene siitä. Tottahan heillä kahdella siis myös oli oikeus pitää pikkuisen toisistaan.
Mutta äkkiä toinen heistä huomannut, ettei Liisa ollut palannut ollenkaan. Signe varmuuden vuoksi käynyt viereisessä huoneessa tullakseen siitä täysin vakuutetuksi ja Irene noussut silmät suurina istumaan vuoteessaan.
»Ei palannut? Mitä tämä merkitsee? Hän olisi jo aikoja sitten ehtinyt apteekista.»
»Ei tiedä näin yöllä», Signe siihen varovasti sanonut. »On täytynyt ehkä odottaa.»