He söivät ulkona. Aurinko paistoi vinoon järven yli. Alkukesän tuores, vihanta vihreys tunki joka taholta silmiin, lemusi läpi paistinhajunkin sieraimiin.
Tämä alkukesä oli kuin Suomen keskikesää, juhannusviikkoa tai heinäkuun heleitä ensipäiviä.
Ja heistä rupesi tuntumaan, kuin olisivatkin he tällä hetkellä Suomessa, kaukana maaseudulla, jossa kukaan ei tuntenut heitä. Kuin olisi tämä ollut outo, mutta ystävällinen majatalo, kuin olisi kirkontapulin pitänyt kohota tuolta järven toiselta puolen ja talon takaa kierrellä nurmettuneen maantien punaisine, valkotauluisine kilometri-patsaineen.
Ja ukon astua ruuheensa tuosta metsänlaidasta ja lähteä tuon ruohikon rinnasta kalaonnea koettelemaan…
He huomauttivat siitä toisilleen ja hymyilivät onnellisesti. Ja päättivät viettää vielä kerran tällaisen kesän Suomessa ja rakentaa kalamajan juuri tällaisen järven rannalle.
Tuli kahvi ja kahvin keralla lasi likööriä. Johannes pisti tupakaksi.
Sitäkään huvia hän ei ollut muistanut koko päivänä ollenkaan.
Heistä tuntui kaikki täällä niin kotoiselta ja turvalliselta. Kuin he olisivat olleet jo kauan naimisissa, monta iltaa näin istuneet, monta aamua näin yhdessä astuneet ja nyt muistelleet entistä elämäänsä. Sanoneet sanottavansa, puhuneet puhuttavansa ja ymmärtäneet toisensa vain yhdestä silmäyksestä.
He olivat käyneet aivan hiljaisiksi. Vihdoin virkahti Johannes:
—Eikö elämä kuitenkin ole ihana, Liisa?
Liisa puristi hiljaa hänen kättään eikä vastannut mitään. Vasta kotvasen kuluttua hän lausui raukeasti: