—Minä tahtoisin vain nukkua, vain nukkua. Enkä enää koskaan muilla silmillä nähdä maailmaa.
—Kuin millä silmillä?
—Kuin unen silmillä. Kuin niillä, joilla näkee vain itseensä ja omaan sydämeensä.
—Minä näen itseni sinun silmissäsi.
—Tietysti, koska elät minun sydämessäni.
—Ja sinä? Missä sitten elät? kysyi Johannes hymyillen.
—Minua ei ole, minua ei ole enää olemassa, vastasi Liisa haaveellisesti. Minä olen vain kuori, vain lipas, joka kätken suurta salaisuutta.
Johannes katsoi häneen. Kuinka tuo tyttö oli muuttunut eilisestä! Kuinka syvä hänen silmiensä katse oli, kuinka tyyni hänen ilmeensä, kuinka hienostunut hänen koko olentonsa!
Ja nuo sanat!? Mistä hän ne ottikaan?
—Kuka on sinut opettanut noin puhumaan? kysyi Johannes.