Liisa hymähti.
—En tiedä, sanoi hän, kuinka puhun ja mitä puhun. Sanat mahtaa joku toinen kuiskata korvaani.
Hän puolestaan sanoi tahtovansa vain nukkua, vain nukkua. Eikä enää koskaan kokea mitään eikä puhua mitään kenellekään.
—Uni on kuoleman edelläkävijä, sanoi Johannes.
Liisa värähti ja siirtyi vaistomaisesti lähemmä häntä.
He vaikenivat jälleen. Ja jälleen muuttui heidän mielialansa.——
Johannes uneksi. Uneksi vieraista maista ja oudoista luonnonkansoista, joiden olot, tavat, aistillisen ja yli-aistillisen elämän hän tahtoi tulla perinpohjin tuntemaan.
Olihan sattuma, että hän oli syntynyt europalaiseksi, kävi puettuna korkeaan kaulukseen ja silinteriin ja istui tässä lasi likööriä edessään. Miksi ei hän yhtä hyvin olisi voinut syntyä mustaksi murjaaniksi tai vinosilmäiseksi japanilaiseksi tai kiinalaiseksi?
Ja istua nyt alastomana majansa portailla tai pidellä pientä geishaa polvellaan?
Kuka sanoi, ettei hän vieläkin voisi sitä tehdä? Kuka voi väittää ylimalkaan, mikä oli mahdollista, mikä ei, ja missä ihmisen rajat olivat?