Eikö mikään kaunis saanut kestää siis? Eikö mikään rakas olla rauhoitettu? Pitikö kaiken painua sinne, mistä oli tullutkin, maahan, yöhön ja pimeyteen?
Oliko niin käyvä kerran myös heidän rakkautensa?
Oliko sekin haihtuva kerran kuin aamukaste eikä jättävä jälkeensä enempää kuin särkyvä saippuakupla jättää jälkeä sateenkaarestaan?
Tulisiko heistäkin kerran turma toisilleen? Hävittäisivätkö hekin kerran toisensa kuin kaksi tähteä avaruudessa, jotka sattuvat yhteen, syttyvät, tuikahtavat tuokion ja sammuvat tyhjyyteen?
Sanottiinhan suurten maailmoiden sammuvan niin. Kuinka ei sitten lempi kahden raukan ihmislapsen?
Ei, ei! Liisa ei tahtonut tuota kaikkea nyt ajatella. Olihan nyt onni, olihan nyt kesä. Vain nukkua, vain uneksia, vain raueta suloiseen lepoon ja raukeuteen…
Mutta kuinka olikaan Johannes sanonut äsken? »Uni on kuoleman edelläkävijä.»——
Johannes ei tiennyt mitään näistä Liisan surumielisistä mietteistä, joita hän pikemmin aavisteli kuin ajatteli.
Hänkin oli todennut tosin tuon silmänräpäyksellisen mielipahan vaikutuksen, jonka Liisan kosketus oli hänessä herättänyt. Mutta hän oli sen heittänyt heti syrjään eikä jäänyt sen syitä tai mahdollisia seurauksia seulomaan. Vain merkinnyt ohimennen, että kullakin oli rajansa ja että tuossa vieressähän istui juuri hänen rajoituksensa.
Olihan tässä hänen koko maailmansa. Miksi hän sitten enää uusia ja tuntemattomia toivotteli?