—Mitä mietit? kysyi Liisa.
Jälleen hän oli huomannut Johanneksen katseen pyrkivän lasittumaan. Jälleen hän pelkäsi Johanneksen, vaikka vain sadas-osaksi sekuntia, menevän pois häneltä.
—Enhän minä mieti mitään, vastasi Johannes, tällä kertaa itsetietoisesti estäen pienimmänkään hermostuneisuuden sävyn ilmi pilkahtamasta. Minäkin uneksin.
—Sinäkin tahtoisit nukkua siis? virkahti Liisa.
—En, vastasi Johannes, en, vaan elää, elää äärettömästi, rajattomasti ja rannattomasti niinkuin pursuu tämä uusi tunne povessani.
Liisa loi surumielisen katseen häneen.
—Elää? virkahti hän hitaasti. Mitä sanot sitten elämäksi?
Johannes selitti sen hänelle. Hän tarkoitti elämällä kaikkien mahdollisuuksien toteuttamista. Eikö Liisakin tuntenut niin? Olihan sääli jättää yhtään milligrammaa omasta olennostaan käyttämättä, yhtään millimetriä tästä maailmasta näkemättä, nauttimatta ja omaksi elämän-ilokseen pusertamatta?
—Minulla on niin vähän mahdollisuuksia, sanoi Liisa.
—Kaikki, väitti Johannes kiihkeästi. Sinä olet kaunis ja älykäs. Ja sitäpaitsi sinä olet nainen! Koko maailma on auki edessäsi.