—Ota, mitä minussa on! Se kuuluu sinulle kaikki.
—Tietysti otan. Mutta me otamme yhdessä myös osamme maailmasta.
Tuo sana »yhdessä» pelasti heidän mielialansa.
Liisakin ilahtui siitä. Ja Johannes oikein innostui kuvailemaan, mitä kaikkea he yhdessä eläisivät, kokisivat ja seikkailisivat.
Eivät he ensi hetkessä Suomeen palaisi, selitti hän. He lähtisivät pian pois täältä ja harhailisivat maailmaa kuin kaksi mustalaista. Sillä olivathan he oikeastaan elämän mustalaisia kumpikin ja olihan heillä jo syntymästä kyllin seikkailijaverta suonissaan!
Ei heidän sopinut kuulua yhteiskuntaan ja olla sen lakien ynnä ennakkoluulojen alaisia. Hehän olivat pakanoita, hehän elivät vain kerran! Ei heitä varten ollut Kristus syntynyt. Ei heillä ollut mitään ikuista kadotusta tai autuutta odotettavanaan.
—Ei, lausui Liisa vakavasti. Niin minäkin uskon. Minä sytyn ja sammun.
Minulla ei ole mitään tulevaista elämää.
—Ei minullakaan, sanoi Johannes. Minulla on vain tämä hetki ja tämä maailma! Tuo tunne antaa niin kummallisen taustan myös rakkaudelle.
—Millaisen taustan?
—Niinkuin olisi kiire! Niinkuin ei koskaan ehtisi kyllin rakastaa. Niinkuin ei koskaan voisi katsoa kyllin silmiin toisiaan eikä kiittää kohtaloaan, että se on saattanut yhteen meidät.