—Sama kohtalo on ehkä kerran meidät myös erottava.
Nuo surumieliset sanat pulpahtivat Liisalta kuin vahingossa. Hän kiirehti heti niiden turman-enteistä kaikua päivänpaisteisimmalla hymyllään lievittämään.
—Ei, sanoi Johannes. Me kaksi emme eroa milloinkaan.
Hän suuteli Liisan kättä tulisesti.
Liisa veti kätensä pois ja sanoi sitten lämpimällä, toverillisella äänenpainolla:
—Eikö totta? On sentään hyvä, että me kaksi olemme tavanneet toisemme.
—Tavanneet tämän ainoan kerran! vastasi Johannes kiihkeästi. Tässä ainoassa elämässä, tässä ainoassa maailmassa, mikä meillä on. Pitäkäämme siis kiinni toisistamme!
He katsoivat kyyneltyvin silmin toisiaan.
Vilkaisivat sitten taakseen kuin saman vaiston määräyksestä ja huomasivat, ettei pihamaalla ollut ketään. Ja suutelivat toisiaan pitkään ja palavasti niinkuin olisivat tahtoneet toisiinsa kiinni imeytyä ja sulaa yhdeksi olennoksi, ettei toinen kuolisi ellei toinenkin kuopattaisi, ettei toinen pääsisi pois, ellei toinenkin saisi samassa seurata häntä.
16.