Kaikki oli siis uutta hänelle. Ja hän seurasi henkeä pidättäen Johanneksen esitystä Versailles'in silloisesta päiväperhos-elämästä, joka oli loppunut niin synkkiin verivirtoihin.
Liisan mielestä se oli oikein. Ja giljotiini oli hänen mielestään paras keksintö uuden ja paremman yhteiskunnan aikaansaamiseksi.
Hänellä oli sosialistisia vaistoja veressään. Ja Johannes kauhistui hänen kasvojensa ahnasta, julmaa ja kivikovaa ilmettä, kun Robespierren ja Marat'n urotyöt mainittiin.
—Silloin olisi minun elää pitänyt, sanoi Liisa.
Tuo vaikutti vastenmielisesti Johannekseen.
Vaikka hän oli itsekin sosialisti ollut, hän ei kuitenkaan ollut koskaan verta himoinnut eikä yleensä väkivallan töitä hyväksynyt. Sentähden hän ihmetteli, että Liisa, joka muuten oli niin lempeä ja hyvä, saattoi noin moisista petomaisuuksista innostua.
—Mitähän sinä olisit siinä tapauksessa tehnyt? kysyi Johannes.
—Minä olisin kaahlannut veressä, vastasi Liisa, näyttäen valkeita hampaitaan. Minä olisin puhkonut silmät päästä noilta hovikeikareilta.
—Niiden joukossa oli kuitenkin monta hyvää ja sivistynyttäkin miestä, huomautti Johannes.
—En usko, väitti Liisa. Sivistyneitä ehkä, mutta ei hyviä.