—Tunnut olevan kovin varma asiastasi, nauroi Johannes.
—Olen, vastasi Liisa vakavasti. Ei ole muita hyviä miehiä kuin sinä eikä ole koskaan ollutkaan.
Näkyi, että se oli hänen syvin vakaumuksensa. Ja Johannes johtui ajattelemaan, mistä salaisista lähteensuonista moinen elämänkäsitys mahtoi kummutakaan.
Nähtävästi oli Liisa paljon kärsinyt elämässään. Monta miestä hän oli tuntenut eivätkä nämä kaikesta päättäen olleet häntä hyvin kohdelleet.
Tuntui niin kummalliselta ajatella, että tuo sama Liisa, joka istui tuossa häntä vastapäätä, oli kuulunut kukaties kuinka monelle miehelle. Kymmenet ehkä olivat tuota poskipäätä hivelleet, kymmenet tuota povea suloisessa hourauksessa pusertaneet.
Ja sadat suudelleet noita paisuvia huulia, joiden taitehikkaan, pitkän käytännön karkaiseman tenhovoiman Johannes tiesi nyt omasta kokemuksestaan.
Tosin oli Liisa sanonut, ettei hän koskaan ollut ketään miestä ennen häntä rakastanut. Mutta oliko se totta? Oliko se edes mahdollista?
Kuinka olisi Liisa itse voinut niin monessa syleilyssä pysyä kylmänä? Eikö hän itsekin ollut vastannut noiden niin vihaamiensa ja inhoamiensa miesten hyväilyihin?
Tietysti oli.
Kumma kyllä, ei Liisa tuosta ajatuksesta käynyt vastenmielisemmäksi hänelle. Päinvastoin rakkaammaksi ja kalliimmaksi.