Lääkäri tuli pois Rabbingin luota. Rouva puheli hänen kanssaan silmänräpäyksen ja saattoi hänet käytävään.
Sitten hän ystävällisesti päätään nyykäyttäen pyysi Johannesta sisälle astumaan.
19.
Huoneessa oli puolihämärä. Rabbing, jonka silmät nähtävästi eivät päivänvaloa kestäneet, istui suuressa lepotuolissa, selkä vasten uutimilla peitettyä ikkunaa, kyynärpää pöytään, pää käteen nojattuina, silmät kiinteästi ovipuoleen tuijottaen.
Johannes tiesi jo vanhastaan, että tuo oli hänen vaarallisin asentonsa.
Se merkitsi, että hän tahtoi nähdä, tulematta itse nähdyksi, tehdä huomioitaan, tulematta itse huomatuksi. Se merkitsi vielä, että hänellä tuossa asennossa ei elänyt muu kuin pää. Kaikki turha, kaikki aineellinen oli kuin pois pyyhittyä.
Johannes tervehti äänettömällä kumarruksella esimiestään. Rabbing pysyi edelleen yhtä äänettömänä ja liikkumattomana.
—Kertokaa! sanoi hän sitten äkkiä lyhyesti ja käskevästi.
—Mitä? kysyi Johannes hämmästymättä. Tietääkseni ei minulla ole vuorineuvokselle mitään erikoista kerrottavaa.
Rabbing teki hermostuneen liikkeen ruumiillaan, alkuperäistä asentoaan silti muuttamatta.