—Se todistaa vain, että hän rakastaa teitä kovin tulisesti, hymyili ranskalainen.
—Kuinka niin? oli Irene ihmettelevinään. Enkö minä siis teidän mielestänne ollenkaan kuulu yhteiskuntaan?
—Kyllä, rouvaseni, mutta teidän muotonne eivät kuulu siihen.
Siihen tapaan jatkui keskustelu.
Johannes tunsi itsensä tuiki yksinäiseksi. Siinä se oli taas! Hän joutui aina suuremmassa seurassa hämilleen.
Tällä kertaa oli siihen hiukan syynä myös hänen puutteellinen kielitaitonsa. Ranskaa hän tosin jonkun verran osasi, mutta ei riittävästi voidakseen vapaasti ottaa osaa keskusteluun. Nuo toiset taas näyttivät puhuneen sitä pienestä pitäen.
Rabbing esiintyi säteilevänä maailmanmiehenä. Tämän seuran hän vallitsi täydellisesti. Ja olisi hallinnut monen muunkin seuran, sillä hänen kyynillinen neroutensa ja ääretön maailmantuntemuksensa voi pukeutua myös mitä siroimpiin salonkimuotoihin, jos niin tarvittiin.
Ja jälleen, kuten aina tämäntapaisissa tilaisuuksissa, tunsi Johannes sanattoman katkeruuden kohoavan povessaan.
Enhän minä kuulu tähän piiriin, ajatteli hän. Olenhan minä yhtä outo täällä kuin tuo Liisa, joka on saanut tuolin itselleen hiukan syrjässä eikä tiedä, missä pitää käsiään.
Me kaksihan tässä oikeastaan kuulummekin yhteen, ajatteli hän sitten.
Minä ja Liisa. Kas, etten ole ennen huomannut sitä.