Hämäränä vaistona oli tuo tunne tosin jo kauan asunut hänessä. Mutta nyt se pulpahti esille aivan ilmi-elävänä.
Joutessaan hän rupesi Liisaa tarkastelemaan.
Liisa huomasi hänen katseensa, vastasi siihen ja hymyili epämääräisesti. Katsoi toisen kerran ja näki, ettei Johanneksen silmä ollenkaan siirtynyt hänestä. Käänsi vihdoin päänsä pois, mutta ei voinut kuitenkaan olla silloin tällöin Johannekseen syrjäkarein vilkaisematta.
Hyvin puettu hän on, ajatteli Johannes, niinkuin konsanaan pieni, näppärä ranskalainen kamarineitsyt. Ja kaunis hän myöskin on ruskeine suortuvineen ja kaartuvine kulmakarvoineen, joiden alta kaksi nauravaa ja samalla itkevää aurinkoa ilmi välkähtää.
Myöskin hänen vartalonsa on hyvin kaunis, ajatteli hän vielä. Ei uskoisi häntä talonpoikaistytöksi. Kun hän istuu tuossa suu supussa, pikantti pystynenä ilmassa, jalka toisen päälle heitettynä, luulisi häntä suoraan teatterilavalta tuoduksi subretiksi.
Hänen säärensä viiva on aivan jumalallinen.
Näin pitkälle oli Johannes päässyt ajatuksissaan, kun hän kuuli ranskalaisen kysyvän leikillään Ireneltä:
—Teidän miehenne on varmaan hyvin mustasukkainen?
—Jospa hän edes olisi sitä! oli Irene huokaisevinaan.
—Kuinka tarkoitatte? Onhan hänellä syytä siihen.