—Ettekö näe, että hän par'aikaa harjoittaa silmäkurtiisia lapsenpiikani kanssa.
—Ai, huudahti ranskalainen. Siinä tapauksessa minä ymmärrän hänet.
Tuo kaikki tapahtui tietysti aivan keveän leikin muodossa, mutta se koski kuitenkin kipeästi Johannekseen.
Karvas pala oli kerran päässyt hänen kurkkuunsa nousemaan, ja hän tiesi jo vanhasta kokemuksesta, että hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta saada sitä noin vain tilauksesta alas nielaistuksi.
Toiset nauroivat ja kääntyivät katsomaan sekä häneen että Liisaan. Johannes oli olevinaan kuin hän ei olisi kuullut mitään ja istui päätään kääntämättä paikallaan.
—Johannes, kuuli hän vaimonsa ruotsiksi sanovan. Vastaahan maljaan toki!
Nyt täytyi Johanneksen kääntyä. Hän näki sen ranskalaisen, joka hänen vaimonsa kanssa oli äsken puhunut, lasiaan kohottavan.
—Pardon, sanoi hän. Minä puhun niin huonosti ranskaa. Suokaa anteeksi hajamielisyyteni.
—Päinvastoin, väitti ranskalainen tavanmukaisella suojelevaisuudella.
Te puhutte aivan erinomaisesti.
—Ja sinä ymmärrät kyllä kaikki, lisäsi Irene painokkaasti.