—Myöskin minun ymmärrykseni lahjat ovat puutteelliset, hymyili
Johannes.
—Ei naisiin nähden, epäsi ranskalainen. Pyydän onnitella makuanne.
Tuo oli edellisen keskustelun jälkeen jonkun verran kaksimielinen kohteliaisuus, sillä se voi tähdätä yhtä paljon Liisaan kuin Ireneen. Johannes huomasi sen ja teki pienen kädenliikkeen kohti vaimoaan.
—Samoin minä teidän makuanne, sanoi hän vastaten tervehdykseen.
—Kuinka niin? kysyi ranskalainen kulmiaan kohottaen.
Hän ei näyttänyt odottaneen näin suoraa hyökkäystä.
—Olette osannut valita parhaan paikan pöydässä itsellenne, selitti
Johannes.
Tämä sananvaihto huvitti häntä. Hän tunsi osaavansa ranskaa paljon paremmin kuin hän oli toivonutkaan ja se oli omiaan hänessä sisällistä hyvinvointia herättämään.
Kielen lukko oli auennut, karvas pala painunut alas. Hän tuli heti urheaksi kuin linnunpoika, joka huomaa siipensä häntä kannattavan.
Kyllä hän näyttäisi noille ranskalaisille! Kyllä hän näyttäisi sekä Rabbingille että Carpille, että jos he olivat neroja, niin oli hän yleisnero! Ja saisivat samassa Irene ja Signekin pienen käsityksen, mikä hän oikeastaan oli miehiään.