Eivätkä ne sitäpaitsi mitä ranskalaisia olleet! Juutalaisia ne olivat.
Näkihän sen jo heidän naamoistaan.
Ei ollut annettava sellaisten hypätä rehellisten ihmisten silmille.
Johannes ei tiennyt itsekään, miksi hän oikeastaan vihasi juutalaisia. Hänen maailmankatsomuksensa mukaan, mikäli hänellä enää sellaista oli, olisi hänen tässä niinkuin muissakin suhteissa tietysti täytynyt olla mitä suvaitsevaisin.
Eikä hän oikeastaan heitä vihannutkaan. Mutta hän tunsi vain heitä kohtaan voittamatonta vastenmielisyyttä niinkuin eräitä eläinlajeja kohtaan, vaikka ne eivät olleet tehneet mitään pahaa hänelle, mutta joihin hän ei olisi tahtonut suurin surmin koskettaa.
—Teistä taistellaan, kuuli hän Rabbingin erikoisella ritarillisuudella
Irenelle huomauttavan.
—Kuinka? Kaksintaistelu? jatkoi pilaa toinen ranskalainen.
Sekundantit, aseet, aika ja paikka siis.
—Sekundantteja meitä kyllä olisi tässä, huomautti Carp hyväntuulisesti. Mutta pelkään, että aika ja paikka eivät ole aivan soveliaat.
—Mutta aseet sitä enemmän, lausui Rabbing lasinsa kohottaen. Maljanne, hyvä rouva.
Irene kilisti hänen kanssaan ja kostutti hiukan huultensa päitä.
—Ketkä taistelevat? hän kysyi luoden keimailevan silmäyksen
Rabbingiin.