Hän ei tiennyt itsekään, mistä se johtui, mutta hän tunsi ainaista, miltei pelonsekaista kunnioitusta Rabbingia kohtaan. Muut miehet olivat hänelle ylimalkaan ilmaa. Ja naiset olivat hänelle epäverrannollisia suureita, joita hän ei ollut mitenkään tottunut käyttämään oman henkisen olemuksensa mittapuina.
Ei niin, että hän olisi Rabbingiakaan oikeastaan omaa itseään ylemmäksi tunnustanut. Päinvastoin hänellä oli joka hetki tinkimätön tunne omasta salaisesta ylemmyydestään. Hän ei vain keksinyt mitään ilmestysmuotoa sille. Rabbingilla oli aina kaikki valtit käytettävinään siinä suhteessa.
Mahtoiko se johtua siitä, ajatteli hän, että Rabbing oli hänen esimiehensä? Ei, sitä hän ei voinut itselleen tunnustaa. Sillä eihän Rabbingin ylemmyys hänen suhteensa ilmennyt suinkaan ainoastaan liikeasioissa. Rabbingin personallisuus se oli, joka niin valtavasti vaikutti häneen.
Mutta kyllä hän esimiehenäkin oli varsin pelottava.
Hänestä ei tiennyt koskaan, missä hän oli ja missä hän ei ollut. Tänään saattoi häneltä saapua sähkösanoma Lontoosta, Wienistä, Berlinistä tai Parisista. Parin päivän perästä hän saattoi kuitenkin jo aamulla aikaiseen, ennen muun henkilökunnan tuloa, istua paikallaan helsinkiläisessä pääkonttorissaan.
Myöskin siellä oli hänellä omat tapansa. Hän tuli ja meni, milloin sattui, ilman että kukaan tiesi siitä, sillä hän oli järjestänyt oman huoneensa muista erilleen. Välistä saattoi hän pysyä näkymättömänä pari päivääkin, mutta kun hän jälleen konttoriin ilmestyi, tuntui hän tietävän kaikki ja taitavan kaikki pienemmätkin seikat, mitä kuului kunkin osaston alaan.
Hän oli alammaistensa kauhu. Osastopäälliköt suorastaan epäilivät olevan kuudennen aistin hänellä.
Johannes puolestaan oli valmis myöntämään hänelle seitsemännenkin.
Rabbing ei koskaan nuhdellut ketään, ei soimannut ketään. Hän ainoastaan huomautti. Mutta kun hän ei koskaan antanut tunnustustakaan, karttui noista huomautuksista vähitellen ääretön syntikuorma poloisen henkilökunnan niskoille.
Kukaan ei jäänyt siitä osattomaksi. Jokainen tunsi itsensä enemmän tai vähemmän hutilukseksi, sillä Rabbingin huomautukset olivat aina oikeutettuja ja koskivat oleellisia laiminlyöntejä. Siksi tekivätkin kaikki työtä kuin hullut, mutta mikään ei näyttänyt riittävän Rabbingille.