Liisa oli työmiehen tytär samalta tehtaalta, jonka isännöitsijä
Johanneksen isä, Tuomas Tamminen, oli ollut.
Hänen oma isänsä oli kuollut tapaturmaisesti jo hänen pienenä ollessaan. Joutunut jonkun väkipyörän hihnaan ja musertunut siinä silmänräpäyksessä.
Hänen äidilleen oli maksettu elinkautinen eläke. Mutta hänet itsensä oli isännöitsijä ottanut kuin omaksi tyttärekseen.
Hän oli saanut asua isännöitsijän kartanossa. Hän oli saanut syödä samassa pöydässä kuin tämä ynnä hänen poikansa ja hän oli saanut alkeisopetuksensa yhtä rintaa Johanneksen kanssa.
Myöskin tyttökouluun hän oli päässyt ja siinä jo eräitä luokkia suorittanut. Mutta sillä välin oli tullut riita Rabbingin ja Tuomas Tammisen välillä, isännöitsijä oli muuttanut paikkakunnalta pois, perustanut oman liikkeensä ja tehnyt vararikon. Liisalla oli ollut valittavanaan vain joko palata takaisin työväen tyttäreksi ja äitinsä luo tai koettaa, kuten Johannes, itse ansaita leipänsä ja siten jatkaa koulunkäyntiään.
Hän ei ollut valinnut kumpaakaan. Leipänsä hän tosin oli ansainnut ja vielä paljon enemmänkin, mutta keinoilla, joita nykyaikainen yhteiskunta, niin paljon kuin se niistä nauttikin, ei pitänyt hyväksyttävinä.
Liisa oli jo varhain joutunut harhateille.
Jo lapsena oli hänessä esiintynyt turmeltuneita taipumuksia, joita hän tosin saattoi peittää suurella itsehillitsemis-kyvyllään, mutta ei koskaan jäljettömiin tukahduttaa. Hyvä alkukasvatus ja suotuisat ulkonaiset olosuhteet, jotka seurasivat hänen asemaansa isännöitsijän kodissa, olivat vain pikemmin edistäneet kuin hävittäneet niitä.
Isännöitsijän koti oli sijainnut korkealla mäentöyräällä. Sen alta, pitkin joenvartta, olivat häämöttäneet tehtaan savupiiput ja liikkeen rakentamat työväen asumukset.
Siellä alhaalla asui hänen äitinsä. Ja siellä alhaalla oli ollut hänen maailmansa.