Edeskäyvät tunsivat jo Johanneksen. Ja valmistivat hänelle erinomaisen yksityishuoneen.
5.
Liisa pysyi aluksi sangen vaiteliaana.
Tämä kaikki oli kovin outoa hänelle. Ei niin, että hän ei olisi ravintola-elämään tottunut, sillä olihan hän itse viettänyt osan elämästään tarjoilijattarena. Tosin vain pienessä suomalaisessa maaseutu-kaupungissa, mutta kuitenkin sen seurahuoneella, jossa kaupungin hienoimmat herrat kokoontuivat ja jonka yleisö parhaina matkailija-aikoina saattoi olla hyvinkin kansainvälistä.
Hän tiesi sentähden varsin hyvin, miten tällaisissa paikoissa oli käyttäydyttävä.
Kaunis hän myös tiesi olevansa. Sitä olivat hänelle liian monet miehet vuosien kuluessa vakuuttaneet, että hän olisi voinut olla uskomatta heihin. Ja se teki hänen olentonsa vapaaksi ja luonnolliseksi, oli hän missä maailman kolkassa tahansa, sillä hän tiesi miesten olevan kaikkialla veistettyjä samasta tarvispuusta.
Outoa hänelle oli Johannes ja hänen hetkellinen käytöksensä. Johannes, jota hän oli lapsesta saakka jumaloinut! Johannes, joka oli kuin ylempi olento hänelle ja jonka seurassa hän aina oli tuntenut itsensä niin perin pieneksi, turvattomaksi ja vähäpätöiseksi!
Hän istui nyt kahden Johanneksen kanssa saman pöydän ääressä, samassa sohvassa, samassa yksityishuoneessa, ja Johannes osoitti hänelle täysin ritarillista kohteliaisuutta!
Olivathan he usein ennenkin, Johanneksen isänkodissa, näin yhdessä istuneet. Mutta he olivat olleet lapsia silloin. Ja siitä oli Liisan mielestä niin kauan, että hänen päätään huimasi sitä ajatellessa.
Sen jälkeen oli tapahtunut niin paljon. Tuntui suorastaan iankaikkisuudelta välillä-olevaa ajanjaksoa tässä ajatella.