Ilmennyt, ei sanoina, ei tahallisena kiemailuna, vaan varastautunut johonkin äänenpainoon, johonkin katseesen, johonkin vivahdukseen. Eikä Liisa itse, yhtä vähän kuin Johanneskaan, siitä tiennyt mitään.
Johannes tunsi vain eräänlaisen lämpimän, miellyttävän ilmavirran hivelevän kasvojaan. Ja totesi merkillisen hyvinvoinnin, äskeisen hermostumisen sijasta, hiipivän ruumiisensa.
—No, Liisa, virkahti hän, sytyttäen sikarin ja nojaten päänsä tutkivasti käden varaan. Mitä sinä mietit oikein?
—Yhtä ja toista, hymyili Liisa.
—Minua ja sinua?
—Ja muuta maailmaa meidän ympärillämme.
Johannes selitti, ettei Liisan nyt ollut tarvis muita kuin heitä kahta ajatella.
Ei ollut muuta maailmaa. He olivat nyt tällä hetkellä ainoat ihmiset maailmassa.
Liisa katsoi häneen sydämellisesti ja veitikkamaisesti.
—Niinkö luulet? hän sanoi. Ja sentään ajattelet sinäkin tällä hetkellä muita ihmisiä.