—En ajattele, väitti Johannes.
—Kyllä, sanoi Liisa. Ja onhan se aivan luonnollista. Miksi tahdot väittää sitä vastaan niin itsepintaisesti?
—Ketä minä ajattelisin?
—Tietysti heitä, jotka jätimme juuri. Mitä luulet heidän tällä hetkellä ajattelevan?
—Ei meitä. Heillä on muuta tekemistä.
—Etkö usko tästä vielä tulevan jälkiseurauksia?
Liisan tahtomatta sai hänen äänensä hiukan ivallisen, ärsyttävän kaiun, joka yhtä vaistomaisesti vaikutti Johanneksen itsetuntoa herättävästi.
—Seurauksia? hän kysyi taistovalmiina. Mitä seurauksia?
—Ikäviä, hymyili Liisa.
—Sinulle?