—Niinkö? virkahti Johannes välinpitämättömästi.
—He ovat sinua kyselleet. Te olitte eilen tulleet vastakkain tiellä
Boulognen metsään.
—Se on totta. Minä muistelen jotakin sellaista tapahtuneen.
—Minä opastin heidät tänne, sanoi Muttila. He ovat ensi kertaa
Parisissa.
—Niinkuin minäkin muuten, hymyili Johannes.
—No, sinä! nauroi Muttila leveästi. Vanha maailmankiertäjä! Nämä taas ovat, luvalla sanoen, aivan nurkantakaisia.
Viimeiset sanat hän virkkoi kuiskaten ja sivumennen, ett'eivät asianomaiset itse kuulisi sitä. Nähtävästi hän tunsi seuransa suhteen ääretöntä ylemmyyttä.
Muttila ei kiireessä muistanut mainita edes heidän nimiään. Eikä
Johanneskaan kysynyt niitä.
Hän oli säilyttänyt vanhan vastenmielisyytensä maamiehiään kohtaan, milloin ne ulkomailla äkkiarvaamatta hänen eteensä syöksähtivät.
Hän valmistautui sentähden mitä välinpitämättömimmällä hahmolla heitä tervehtimään. Mutta samalla muisti hän, mitä Signe eilen oli sanonut Boulognen tiellä. Toisen nimi heistä oli ollut muka Jaakko Jyrkkä, toisen Aura…