—Elää rikkaana Pietarissa, kehasi Jyrkkä. Ja myö maatiloja ryssille
Karjalan kannakselta.
Auran ja Johanneksen silmät yhtyivät. Ja jälleen painoi Aura katseensa alas.
—Hiukan epä-isänmaallista työtä tuo, huomautti Johannes. Myödä omaa syntymämaataan!
—Epä-isänmaallista! hymähti Jyrkkä. Niinkuin eivät muut sitä tekisi!
Eikähän oikealla sosialistilla saa olla mitään isänmaata.
Muttila söi. Se oli hänen pääasiallinen intohimonsa.
Hänkin oli nyt naimisissa. Johannes ei ollut kuitenkaan vielä nähnyt hänen vaimoaan, mutta tiesi, että se oli erään tunnetun säätyläisperheen tytär Helsingistä.
—Minulla on, virkahti Muttila, suu täynnä vasikankotlettia. Ja semmoiset miehet olisivat ensimmäiseen lyhtypatsaasen hirtettävät.
—Kuinko kuka? kysyi Jyrkkä ällistyneenä.
—Kuin se sinun kaverisi, jatkoi Muttila, huuhtoen ruokansa alas aimo kulauksella. Myödä isänmaataan? Hyi, saakeli!
—Leikkisä mies tämä Muttila, selitti Jyrkkä, joka oli nopeasti saavuttanut tavallisen tasapainonsa. Hän myö vain sieluaan. Ja sentään hän aikoo elämänsä halki hirttämättömänä konnana kävellä.