Nyt oli Muttilan vuoro ällistyä.
—Sieluaan? Milloin minä olen sieluani myönyt? kysyi hän kulmakarvojansa kohottaen.
—Kah, joka päivä, nauroi Jyrkkä. Teet taidetta, myöt sieluasi.
Mynttäät rahaksi itsesi ja ihanteesi.
—Se on helvetin vale, sanoi Muttila, keksimättä kiireessä muutakaan parempaa puolustusta.
Johannes huomasi hänen pulansa ja tuli apuun omalla tavallaan.
—Valetta se on, virkkoi hän päätään nyökäyttäen, sillä eihän tällä
Muttilalla ole koskaan sielua ollutkaan.
Kaikki nauroivat, Muttilakin. Ja tunsivat heti tulleensa paljon lähemmä toisiaan.
—Kukapa tässä maailmassa ei möisi sieluaan, irvisteli Muttila. Mutta on niin pieni kysyntä sillä tavaralla.
—Eikä taida kaikkien kelvata kaupaksikaan, vahvisti Johannes.
Mattila oli nyt kokonaan sovitettu.