Ikäänkuin olisivat tahtoneet, toinen toiseltaan kuulematta, salaa kuiskata Johannekselle:
»Me kaksi tunnemme toisemme, eikö totta? Tuo kolmas on vieras meille.
Ja meillä on todellakin syytä hiukan halveksia häntä.»
Halveksia, se oli juuri oikea sana.
Johannes oli nyt aivan selvillä heistä. Niin Jaakko kuin Aurakin katsoi olevansa toisensa yläpuolella ja voivansa Johanneksen läsnä-ollessa sitä myöskin osoittaa.
Ja kuitenkin elivät nuo kaksi yhdessä! Ja aikoivat ehkä elämänsä loppuun saakka niin elää!
Johannes kauhistui sitä kadotuksen ja sisällisen mädätyksen kuilua, johon nuo kaksi hänen entistä hyvää toveriaan olivat syöksyneet.
Samalla se rauhoitti häntä hänen oman sisällisen ihmisensä suhteen.
Hän oli tottunut pitämään hyvin onnettomana itseään. Mutta noiden kahden rinnalla hän tunsi olevansa vielä aivan taruprinssi. Ja olevansa myöskin mitä onnellisimmassa avioliitossa.
Eihän hän toki halveksinut vaimoaan. Eikä hän ollut Irenenkään puolelta koskaan todennut mitään sentapaista tunnevivahdusta.
Vihaa voi heidän välillään olla. Mutta siinähän oli vielä jotakin raikasta, puhdistavaa ja ratkaisevaa.