Johannes oli usein tuota ilmettä kummeksinut. Eikä vain kummeksinut, mutta myös kadehtinut. Sellaisia hymyjä ei Johanneksen enää pitkiin aikoihin ollut onnistunut Irenen huulille herättää. Eikä Irene tuolla tuttavallisella katseella enää milloinkaan tullut häntä vastaan rakkauden hurmaavaan puolitiehen.
Heidän rakkautensa oli harmaata, hiukan haukottelevaa ja tavanmukaista.
Mistä sitten silloin tällöin tuo autereinen aamunkajastus?
Eikä Johannes ollut huomannut Irenen siten katsovan eikä hymyilevän kenenkään muiden kuin Signen seurassa. Heidän kahden välinsä mahtoi olla siis tavallista läheisempi ja herttaisempi.
Eipä kummakaan, ajatteli hän. Ovathan he serkkuja ja kasvinkumppaneita.
Hän sanoi jotakin, jotakin aivan tavallista ja turhanpäiväistä. Ja olisi jälleen vaipunut ajatuksiinsa, ellei hän samalla olisi huomannut edessään aivan toista, mutta samantapaista ilmettä, tällä kertaa lapsensa pään yli, tämän hoitajattaren kasvoilta, joka oli hänen oma kasvinsisarensa Liisa.
Langennut, armas tyttölapsi, jonka Johannes heti kodin saatuaan oli kurjuudesta pelastanut.
Liisa katsoi häntä silmiin ja hymyili hänelle. Ei, Johannes ei voinut erehtyä. Sama hymy, sama katse se oli, jonka hän äsken syrjäkarein oli nähnyt vaimonsa piirteistä kohti Signeä vilahtavan.
Eikö se siis ollutkaan mitään yksilöllistä, vaan tyypillistä? Ja mikä sielunliike mahtoi sen alla piillä?
Mutta Johannes ei ehtinyt enää siihen kysymykseen perinpohjaisemmin syventymään. Sillä Seidi tahtoi välttämättä nähdä myös jotakin eteensäpäin ja Johanneksen oli otettava hänet polvilleen.
Ajeleminen oli Seidin mielestä hauskinta huvia täällä Parisissa.