Jos asia olisi riippunut vain hänestä, hän ei olisi muuta tehnytkään. Oli hän kuinka huonolla tuulella tahansa, hän ilahtui heti ikihyväksi, kun hän sai tuon taikaluvan päästä ajelemaan. Eikä hän koskaan ollut sen parempi, sen suloisempi eikä tehnyt sen älykkäämpiä kysymyksiä kuin näin vaunujen ikkunasta ohivierivää maailmaa katsoessaan.
Oli kuin hän olisi ollut tyypillinen yläluokan lapsi. Johannes epäili, että hän vielä voisi kehittyä hyvinkin käskeväksi, jopa julmaksi ja itsekkääksi luonteeltaan. Ainakaan hänellä ei näyttänyt olevan vähintäkään yhteiskunnallisen oikeuden tuntoa. Eikä Johannes kuitenkaan voinut olla häntä kaikesta sydämestään ja sielustaan rakastamatta eikä toivomatta hänelle vastaisuudessa parhaita mahdollisia elinehtoja.
Hiukan parempia kuin useimmille muille. Paljon parempia kuin missä hän itse oli kasvanut, vaikka nekin jo olivat olleet suorastaan loistavat jälleen hänen isänsä ja äitinsä lapsuuden elin-ehtoihin verrattuina.
Oma lapsi merkitsi siis kuitenkin enemmän kuin vieraan lapsi.
Niin luonnollinen kuin tuo tunne itsessään olikin, oli sekin aikoinaan ollut omituisen sisäisen häpeän lähde Johannekselle.
Hän oli joskus ollut taipuvainen tuonkin kieltämään. Hän oli aikoinaan mennyt niin pitkälle aatteellisessa innostuksessaan ja tulevaisuuteen tähtäävässä ihmisyys-uskossaan, ettei hän ollut tahtonut myöntää enää juuri mitään sijaa ensimmäisille, alkuperäisille elämänvoimille. Täytyihän ihmisen, oikean, ylevän, suuren ihmisen, voida rakastaa koko elämää ja koko ihmiskuntaa, kaikista sen pienistä, tilapäisistä yksityiskohdista ja värivivahduksista välittämättä.
Ja ellei sitä ehkä voisikaan, niin oliko pakko ensinkään ihmisiä rakastaa? Sillä olivathan ne yleensä enemmän tai vähemmän vihattavia, milloin ne eivät olleet tuhmia, halveksittavia tai naurettavia.
Heikkoutta ne olivat kaikki nuo, joita ihmiset niin inhoittavasti hellimmiksi tunteiksi sanoivat. Oikeastaan olisi ollut paras, jos olisi voinut olla sekä vihaamatta että rakastamatta ihmisiä. Ainoastaan oikeutta heille piti tehdä, puhdasta, välkkyvää, armotonta vanhurskautta, ja sitä, joka ei kestänyt, ei ollut säälittävä, vaan lyötävä ja katkaistava.
Tuohon tapaan hän joskus oli nuoruudessaan ajatellut.
Vuodet olivat paljon tinkineet hänen elämänkatsomuksestaan tässä suhteessa. Mutta lopullinen suuri muutos oli hänessä tapahtunut vasta sitten kuin Seidi pienenä, hentona käärynä oli erään kauniin aamun koittaessa hänen ja Irenen yhteiseen kotiin ilman omaa syytään tai ansiotaan ilmestynyt.