Mikähän liemi siitä olisi tullut, jos Johannes olisi vienyt Jyrkän ja
Auran yhteen vaimonsa ja Signen kanssa? Vapaaherra Carpista ja
Rabbingista puhumattakaan!
Johannes ei voinut olla hymähtämättä itsekseen sille ajatukselle.
Hän kohotti hattuaan ja lähti väentungoksen läpi kohti hotelliaan luovimaan.
Hän oli jo saavuttanut tyypillisen parisilaisen gentlemannin mukavan, hiukan hiihtelevän käynnin. Ooppera-myymälästä ostetut kiiltokengät olivat sen hänelle hankkineet.
Katuelämän korvia-huumaava pauhu, kaupustelijain huudot ja kuskien piiskanläjähdykset eivät häntä häirinneet enää. Hän saattoi välttää kaikki vastaantulevat esteet aivan vaistomaisesti ja uneksia keskellä maailmankaupungin ääretöntä, lainehtivaa ihmismerta.
Keskustelu Auran kanssa oli tehnyt syvän vaikutuksen häneen. Pian hän vaipui ajatuksiinsa.
Ja kuten aina, kiertyivät hänen ajatuksensa lopuksi hänen itsensä ympärille.
Olihan hän oman maailmansa keskipiste. Ja vaikka hän ei nähnytkään mitään tarkoitusta elämässään, hän ei kuitenkaan voinut olla sen yksityiskohtia alituisesti punnitsematta, erittelemättä ja toisten ihmisten samantapaisiin kohtaloihin vertailematta.
Hän tuli siten ikäänkuin lähemmä itseään. Eikä hänellä senjälkeen kuin hän oli aatteelliset harrastuksensa jättänyt ollutkaan enää moneen vuoteen ollut muuta tekemistä.
Epäilemättä hän halveksi itseään. Mutta hän oli aina pitänyt niitä tekojaan tai luonneominaisuuksiaan, joita hän ei syvimmän tuntonsa edessä voinut hyväksyä, vain hauraana, tilapäisenä kuorena, jonka hän voisi karistaa päältään milloin tahansa, kun vain joku oikein tärkeä asia vaatisi sitä.