—Tuliko?
—Tietysti tuli. Ja silloin minä olin voittanut!
—Mutta uusi kotletti? Siitä sinun täytyi kuitenkin maksaa? hymyili
Johannes.
—Maksoin mielellänikin, sanoi Muttila. Mutta pääasia oli, että sain todistetuksi olevani oikeassa.
—Hän söi sen ja joi vielä pullon viiniä päälle, nauroi Jyrkkä. Tarjosi minullekin.
Nyt täytyi Aurankin hymyillä. Johannes jätti heidät siihen istumaan.
Kenties viipyi hänen kätensä liian kauan Auran kädessä. Kenties katsoivat he myös liian syvälle silmiin toisiaan. Mutta kun Jyrkkä samalla ehdotteli, että he ainakin illalla vielä tapaisivat, hän lupasi puolittain.
—Riippuu olosuhteista, sanoi hän. Minäkään en ole aivan aikani herra.
—Mistä olosuhteista! väitti vastaan Jyrkkä. Olethan sinä huvittelemassa niinkuin mekin. Ja tänä iltana me, totta jumaliste huvittelemme!
Viini näkyi kihahtaneen hänen päähänsä. Hän tuntui kokonaan unohtaneen, ettei Johannes ollut Parisissa yksin ja että syvä yhteiskunnallinen juopa erotti heidät ja heidän lähimmän ympäristönsä toisistaan.