Ja olisi oikeastaan jo kypsä kuolemaan, ajatteli hän sanoa. Mutta samalla hän muisti Seidin ja hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä.
Aura näki sen ja ojensi kätensä hänelle. Johannes tarttui siihen ja puristi kovasti sitä.
Sitten täytyi Aurankin peittää silmänsä kädellään.
Seurasi pitkä vaitiolo. Sen katkaisivat vasta Jaakko Jyrkkä ja Muttila, jotka vihdoinkin olivat päässeet kadun yli pujottautumaan ja istuivat nyt heidän pöytäänsä remuisasti.
—Minä olin oikeassa, selitti Muttila voitonriemussaan. Sanoinhan minä!
Se peruna-annos kuului sittenkin kotlettiin!
Hänen kasvonsa paistoivat kuin aurinko. Ja koko hänen olennostaan säteili sellainen onni ja tyytyväisyys, ettei Johannes kesken murheellista mielialaansa voinut mitenkään olla suutaan hymyyn vetämättä.
—Vai kuului! Ja kuinka sinä sen sait todistetuksi?
—Siinäpä se juuri ilmeni minun nerokkaisuuteni, riemuitsi Muttila.
Arvatkaa!
Mahdotonta sitä oli arvata.
—Minä tilasin toisen samanlaisen kotletin ja pakotin hovimestarin seisomaan vieressäni ja katsomaan, tulisiko sen mukana myös perunoita.