—Kyllä, jonkun verran, vastasi Johannes hitaasti. Mutta se oli roskaa ja se jouti tulen omaksi.
—Sinulla oli kuitenkin siihen niin kaunis suunnitelma, virkahti Aura vielä.
—Lie ollut suunnitelma. Mutta minun uskoni ei riittänyt siihen. Voitko sitä ymmärtää?
Kyllä, Aura sanoi sen ymmärtävänsä. Eihän hänenkään uskonsa ollut riittänyt kannattamaan hänen rakkauttaan.
Siinä istuivat he siis molemmat, toinen toistaan vastapäätä, vanhat taistotoverit, jotka olivat yhdessä niin monta kaunista tuulentupaa rakentaneet. Ja molemmat tunsivat he sen kammottavan tyhjyyden tunnon povessaan, joka sanoo, että jotakin kallista, jotakin äärettömän tärkeätä on mennyt hukkaan eikä ole koskaan korjattavissa.
Ei koskaan. Ei haudan tällä eikä tuollapuolen.
Aura uskalsi kysyä vielä:
—Ja sinä? Oletko sinä nyt onnellinen?
Johannes ihmetteli itsekin, kuinka hän saattoi sanoa niin tyynesti ja hillitysti:
—Minä olen niin onneton kuin voi olla mies ilman tunteita, ilman ihanteita, joka ei näe elämällään olevan mitään tarkoitusta…