Hänellä ei siis voinut olla edes mitään aihetta syyttää Auraa siitä, että tämä oli ottanut Jaakko Jyrkän. Ja kuitenkin hän tunsi povensa pohjasta ilmeisen katkeruuden tuota suhdetta vastaan kumpuavan.
Onneksi hän ehti sen merkitä mielessään. Ja silloin hän oli sen herra ja saattoi estää sen ilmi purkautumasta.
Kuitenkaan hän ei voinut olla tekemättä vielä pientä kysymystä, jonka alta se pilkisteli.
—Oletko nyt onnellinen?
—Onni! virkahti Aura katkerasti. Minä en tiedä, mitä se on. Mutta aina on parempi kahden kuin yksin taivaltaa.
Jaakko Jyrkkä ja Muttila seisoivat toisellapuolen katua heitä vastapäätä ja odottivat sopivaa hetkeä, milloin päästä alituisen ja moninkertaisen ajopelien jonon läpi pujahtamaan.
He olivat huomanneet jo katukäytävällä istujat ja tekivät iloisia merkkejä heille. Nämä nyökäyttivät päätään heille ja kohottivat kahvilasejaan.
Johannes sanoi sitten kuin itsekseen:
—Ei siitä tullut mitään, siitä minun teoksestanikaan.
—Mutta kirjoitithan sinä kuitenkin sitä? kysyi Aura.