Johannes ei voinut jatkaa enää. »Suomi tulevaisuuden valtiona!» Se oli ollut hänen aiotun kirjallisen suurtyönsä nimi. Se oli ollut hänen aatteellinen elämän-unelmansa ja autuutensa.
Sen muisto koski häneen liian kipeästi.
Aura odotti. Mutta kun Johannes vaikeni edelleen, hän virkahti:
—Olithan sinä sanonut niin. Mutta enhän minä tiennyt, milloin tulisit.
Eikähän…
Nyt näytti Auran olevan vaikea jatkaa enää.
Mutta Johannes pyysi itsepintaisesti, että hän nyt, tällä ainoalla hetkellä, joka heillä kenties koskaan olisi käytettävänään molemminpuolisiin selityksiin, sanoisi kaikki mitä hänellä oli sydämellään.
—Eikähän meidän välillämme ollut koskaan ollut puhetta rakkaudesta.
Se oli totta. Täytyihän Johanneksen myöntää se.
Ja täytyihän hänen samalla itselleen tunnustaa, että hän puolestaan ei ollut koskaan Auraa rakastanut.
Ei, ei ketään hän ollut rakastanut! Auraan nähden ei koskaan ollut ajatellut edes minkäänlaisen sukupuoli-yhteyden mahdollisuutta.