Niin ihanteellinen nuorukainen hän oli ollut. Ja hän muisti tuota seikkaa aina tähän saakka tyytyväisyydellä ajatelleensa.

Nyt aukeni äkkiä kuilu hänen entisen ja nykyisen ihmisensä välille. Paljon syvempi kuilu kuin oli silloin auennut, jolloin hän oli jättänyt yhteiskunnalliset ihanteensa ja suostunut Rabbingin palvelukseen rupeamaan.

Mikä hullu hän oli ollut! Mikä yökkö keskellä päivää hän oli ollut! Mitkä ruusut olivat hänen tiellään kukkineet, ilman että hän oli edes ollenkaan nähnyt niitä!

Mikä elämä oli häneltä jäänyt elämättä!

Ja mikä voisi hänellä vieläkin olla elettävänään, jos hän jättäisi turhan katinkullan ja syöksyisi suinpäin, arvelematta, epäröimättä, kaiken inhimillisen onnen ainoaan oikeaan aarnihautaan!

10.

Johannes näki toverusten tulevan jo. Hän kumartui sentähden nopeasti, haki Auran katseen hatunreunan alta ja kysyi kiivaalla, mutta pidätetyllä äänellä.

—Kuinka Herran nimessä sinä sitten tulit ottaneeksi Jyrkän?

—Elämä oli niin pimeä minulle, vastasi Aura hiljaisesti. Pimeä senjälkeen kuin sinä olit matkustanut.

—Mutta tiesithän minun tulevan takaisin? Tiesithän, että olin matkustanut vain kirjoittamaan suurta teostani…