Sekö ei siis ollutkaan ainoa? Oliko sen takana vielä joku toinen tai kolmas salaperäinen valta, joka tanssitti ihmisiä ja ihmiskohtaloita kuin meri haaksia, jotka sen pintaa purjehtivat?
Oliko hän käynyt silmät sokkoina tähän saakka?
Olisiko, jos hän olisi eilen kuollut, elämän kaunein ja peljättävin mahti jäänyt häneltä kokematta?
Olisi, olisi jäänyt, täytyi hänen itselleen tunnustaa. Sillä eihän hän ollut todenteolla itse koskaan rakastanut.
Eikä myöskään tiennyt itseään todenteolla rakastetuksi.
Hän ei ollut yksinkertaisesti uskonut rakkauteen. Niin se oli ollut. Hän oli aina pitänyt sitä ikäänkuin jonakin tois-arvoisena, jonakin alhaisempana kuin hänen omat aatteelliset maailmansa.
Rakkaudestaan Ireneen hän ei itsensä edessä voinut puhua ollenkaan. Sehän oli ollut täysin yhteiskunnallinen ja yhteiskunnallisista syistä solmittu avioliitto.
Taikka oikeammin, ehkä hän kuitenkin oli ollut jonkun verran ihastunut Ireneen. Olihan Irene kaunis ja olihan hänen olentonsa vaikuttanut joskus hyvinkin ärsyttävästi hänen aistilliseen ihmiseensä. Mutta ei enempää kuin moni muukaan nainen, joka oli sattunut hänen tielleen ja jonka ohi hän oli kulkenut hattuaan kohottaen.
Hänen rakkautensa Signeen oli ollut toista. Se oli ainakin kummunnut suoraan sydämestä ja hallinnut kauan hänen hermojaan. Mutta sekin oli jäänyt vain nuoruushaaveeksi, vain mielikuvaksi.
Eikä hän koskaan muistanut oikein todenteolla himoinneensa Signeä. Se olisi ollut hänestä rumaa ja häpeällistä.