—En minä olekaan luopunut niistä, väitti Johannes kiivaasti. En koskaan sydämeni syvimmällä.
—Sinä et olisi luopunut niistä edes ulkonaisesti. Mutta minä en jaksanut enää.
—Sinä? Mitä sinä et jaksanut enää?
—Taistella. Olla enää pelkkä aate, pelkkä ihanne sinulle.
Tähän tapaan jatkui heidän keskustelunsa.
Johannes ei voinut olla kesken kaikkea vertaamatta sitä tuohon toiseen, joka hänellä eilen oli Liisan kanssa ollut. Siinäkin oli rakkaus koko inhimillisen koneiston käyttövoimana lopuksi ilmestynyt.
Liisasta hän sen vielä olisi voinut aavistaa, sillä olihan Liisa tyhmä neitsyt, joka ei tiennyt mistään paremmasta. Joka oli elämässään paljon rakastanut ja jolle siis oli myöskin paljon anteeksi annettava. Mutta Aura? Sehän oli tuiki käsittämätöntä.
Kaikki, mitä hän kuuli, oli siihen määrään uutta ja outoa hänelle, että hän melkein unohti pääasian. Sen nimittäin, että kysymys oli rakkaudesta häneen, juuri häneen, Johannes Tammiseen, joka istui tässä katukäytävällä ja kuunteli henkeä pidättämättä tarinaa pienestä, arasta ja turvattomasta naissydämestä, jonka suuri rakkaus kerran oli sankarilliseksi laajentanut.
Kuinka ihmeellistä! Johannes näki nyt aivan toisessa valaistuksessa elämän.——
Senjälkeen kuin hän oli luopunut yhteiskunnallisia aatteitaan ajamasta, hän ei ollut nähnyt elämässä muuta mahtia, muuta valtaa kuin rahan. Raha antoi yhteiskunnallisen aseman, raha turvasi suvun jatkumisen ja yksilön toimeentulon.