Aura ei vieläkään sanonut mitään. Hänen päänsä näytti vain raskaasti ja hyväksyvästi nyykähtävän.
—Se on ollut siis petosta, itsepetosta? jatkoi Johannes, vai kenties me kumpikin olemme pettäneet myös toisiamme.
—Et sinä, lausui Aura jyrkästi. Sinä olit sosialisti, sinä olit idealisti! Minä sitävastoin…
—Niin? Mikä sinä sitten olit ja olet?
—Nyt minä olen ainoastaan onneton, sanoi Aura hiljaa. Mutta silloin minä olin sinun ihailijasi.
Jälleen tunsi Johannes sydämensä seisahtavan.
—Sinä? sanoi hän kiivaasti. Minä olin sinun ihailijasi ja olen aina ollut! Ja minä olen aina ihaillut sinussa juuri sinun taipumatonta tarmoasi ja uljuuttasi, kun oli kysymyksessä meidän yhteisten tarkoitusperiemme ajaminen.
—Sinun tarkoitusperiäsi ne olivat. Siksi minä niistä innostuin. Kun sinä jätit ne, meni minunkin uskoni niihin.
—Minä olin heikko, vastasi Johannes vavahtavalla äänellä.
—Myöskin minä olin heikko, virkahti Aura samaan äänilajiin. Muuten sinä et olisi koskaan luopunut niistä.