Hän muisti Auran sellaisena kuin hän kerran Amerikasta palatessaan oli laivalla tavannut hänet, ja sellaisena kuin hän silloin oli tämän vilpittömään, suoravaiseen olentoon ihastunut. Hän muisti paljon, mitä he silloin ja mitä myöhemmin olivat keskenään jutelleet. Aura oli aina ollut niin tyyni, niin viisas, niin plastillinen. Mistä äkkiä tuo intohimoinen purkaus ja myrskyinen äänenpaino?
He olivat aina puhuneet vain aatteista, vain sosialistisista ihanteista ja parhaista tavoista niitä toteuttaa.
Tunteet eivät koskaan olleet merkinneet heille mitään. Rakkautta he eivät olleet pienimmälläkään sanalla koskettaneet.
Johannes oli tottunut aina katsomaan Auraan ylös. Ketään niin puhdasta, niin ihanteellista ja epäaistillista naista hän ei ollut tavannut elämässään. Juuri siksi hänen oli aina ollut niin vaikea käsittää, mitä Aura oli mahtanut keksiä Jaakossa rakastettavaa.
Sillä eihän Jaakko missään suhteessa ollut sen naisen vertainen, joka viimeiset viisi vuotta oli kunnioittanut häntä yhdys-elämällään.
Ja nyt sanoi Aura aivan äkkiä, että aatteet eivät koskaan olleetkaan merkinneet hänelle mitään! Että kaikki siis oli ollutkin pelkkää valetta ja petosta, mitä he kauneinta ja ihmis-arvoisinta olivat keskenään uneksineet!
Näin sanoessaan sammutti Aura Johannekselta viimeisen ihanteellisen kiintotähden.
Joskin Johanneksen taivas oli ollut musta ja joskaan hän ei nähnyt mitään aamunkoiton mahdollisuutta enää edessään, hän oli uskonut kuitenkin, että tuolla takanapäin edes, nuoruudessa ja alkavassa miehuudessa, oli ollut kirkasta, korkeaa ja valoisaa. Ja valoisin aika Johanneksen mielestä oli aina ollut se, jolloin hän Auran innostamana ja tukemana oli puhtaimmin ja epä-itsekkäimmin sotinut Suomen yhteiskunnallisen vallankumouksen hyväksi.
Aura ei sosialisti? Sehän oli mahdotonta, aivan mahdotonta! Ei ollut muka koskaan ollutkaan? Se oli suorastaan mielenvikaista!
—Meidän yhteiset pyrkimyksemme ja keskustelumme, alotti hän harvakseen. Ne ovat olleet siis pelkkää tuulenpieksämistä?