Mitä siitä jos hän sua lemmi ei, sa jolle lempesi annoit! Hän antoihan sulle elämän ja kuvaa sa kaunista kannoit. Ja vaikka hän vaatisi elämäs taas, niin kulkeos riemulla kuolemaas ja julista virsillä Jumalaa, kun kaunis niin oli maa.
Oi, kiitos sa Luojan armollinen joka hetkestä, jonka ma elin, kun annoit sa ruumihin tervehen ja syömen mi sykähteli, kun annoit sä tervettä kättä kaks, kaks silmää sieluni ikkunaks, ja hengen herkän ja avoimen joka tuutia tuulosen.
Sua kiitän mä Luojani armollinen, kun annoit sa kodin hyvän, soit äidin niin hellän ja herttaisen ja taaton niin tarmoa syvän, kun annoit sa myös pari ystävää ja ne hyvää, en pyydä mä enempää, ja annoit sa armahan isäinmaan, jota kyntää ja rakastaa.
Ja kiitospa vihdoin viimeinen, kun laulun lahjan sa annoit, kun riemut ja murheet lapsosen näin sävelten siivillä kannoit, sen sulta, sulta ma yksin sain ja sulle siitä mä vastaan vain ja leiviskästäni tilin teen, miten käytin mä kanteleen.
Soi, helise kulkijan kannel vain! Halo aaltoja laulajan haaksi! Käy purjehin täysin ja pullistuvain, jätä välkkyvä jälki taaksi! Ja vaikka mun nuorena laineet vei, niin eipä se hukkahan vaipunut, ei, joka upposi laulujen laineisiin ja lempensä unelmiin.
Se soutavi seljässä delfiinein ja sen lempeä lainehet laulaa ja kanssa Vellamon impyein se aikojen aalloilla kaulaa. Oi, viritä virtesi, nuori mies! Voi, pian se riittyvi rinnan lies ja vanhuus jo sauvoilla hoippuen saa. Anna kanteles kajahtaa!
SATA JA YKSI LAULUA.
1.
Me kuljemme kaikki kuin sumussa täällä ja kuulemme ääniä kuutamo-yön, me astumme hyllyvän sammalen päällä ja illan on varjoa ihmisen syön.
Mut ääntä jos kaksi yhtehen laulaa yön helmassa toistansa huhuilevaa ja varjoa kaksi jos lempien kaulaa,— se sentään, se sentään on ihanaa!