Virkkavi Herra Jumala— tuulet niin lauhasti tuoksuu— »Etkö kesää sä nähnytkään?» »Näin vaan syksyn ja talven sään», laulaja vavisten vastaa.
Kyyneltyy silmä Jumalan— taivaan kynttilät loistaa— »Siis suvi sull' olkohon ikuinen! Mut virka, poikanen poloinen, ken olet ja mistä sa tulet?»
»Laulaja olen ma laadultain»— tuulet niin lauhasti tuoksuu— »tulen tähtösestä ma pienestä, min nimi on Maa».—»Mihin kuolit sä?» »Kurjuuteen kuolin ja nälkään.»
Vihastuu Herra Jumala— taivaan kynttilät sammuu— »Sano kansas, niin kostan ma kuolosi sun!» »Ei, ei, hyvä, suuri on kansani mun, et sille saa sinä kostaa.
Mut hiukan hillitse viimojas, ne liian vinhasti vinkuu mun uraani armahan aukeoilla. Suo päivän paistaa sa Suomen soilla!»— Näin laulaja tuskassa huutaa.
Hymyilee hyvä Jumala— taivaan kynttilät loistaa— »Voi oikein olla. Ehk' koetin ma sun kansaas liiaksi tuulilla. Taas kukat kummuille nouskoon!»
MÖKKILÄINEN JA HÄNEN POIKANSA.
»Noh, pojat, päivä valkeaa, on aika työn ja toimen. Jo aura pelloll' odottaa ja hepo eessä soimen.»
On sääli heitä herättää, ois hyvä maata heidän, mut säälittää myös kaunis sää ja pien' on mökki meidän.
Ken nuorna tottui nukkumaan, ei vanhanakaan herää. Vain työttömyys se ruostuttaa, ei kyntö auran terää.