Meill' oli päivä:
He meiltä sen peitti.
Meill' oli kansa:
He yöhön sen heitti.
Meill' oli vapaus:
Nyt meill' on orjuus.
Meill' oli onni:
Nyt meill' on kurjuus.
Meill' oli lapset siveät ja suorat, nyt meillä pauhaa hurtat ja huorat, kaikki jo katoo: kunnia, kunto, tarmo ja tavat ja oikeudentunto.
Jos nyt et auta, niin hukka jo perii. Kuolla jos pakko on, kuolkaamme veriin! Eespäin veikkoset! Tapparat tanaan! Voimamme laulu ja luottamus sanaan.
Astuvi urhot, ukkonen jyskää. Katso, jo Pohjolan portit ne ryskää, sortuvi, murtuvi, kaikuvi soitto, sankarit laulaa: päivän on voitto.
EERO ERKKO.
Kävi myrsky, kun lippusi tankohon tartuit, nous taistelon lainehet korkealle, mut et sinä sortunut aaltojen alle, vaan vaahdossa seisoit ja kasvoit ja kartuit.
Tuli tyyni,—ja moni, jot' ei murtanut myrsky, nyt sortui tyynessä, veltossa veessä, mut ainapa Erkko ol' joukkonsa eessä, oli aurinko mailla tai hyökäsi hyrsky.
Näin seisoi hän kohta jo kymmenen vuotta.
Nyt kaatunut on hän. Ken hänet kaasi?
Sa ääneti seisot. On vastaus suotta.
Sun puolestas vastaa kansas ja maasi.
Keväällä 1900.