Kuulkaa Luonnotarten kuiskausta, nähkää Suomen talven suuri taika!
Koko Helsinki on helmilöissä, puistot kaikki kuurakaunehissa, kaasut palaa, sähkölamput loistaa, esplanaadi on kuin taikalinna, peikkoin palatsi ja vuoren hovi, jossa Hiiden neien häitä juodaan.
Mutta kattoin yli sähköverkot mahtavina niinkuin maantiet käyvät, valkoisina, valon rautareitit, sakeoina, sanan ohjoajat, sillat sielujen ja ihmismielten, valistuksen suuret valtaväylät.
Mistä tämä rikkaus ja tenho? Eilen vielä sumu maita peitti, puut ol' paljaat, kadut kauppaa varten, lyhdyt tuikkivat kuin tulitikut, sähkölangat, yli kattoin käyvät, venyi velttoina kuin riippumatot rantamilla kesäsiirtoloiden— mukavuuden, laiskuudenkin langat.
Astun alla jumalaisen holvin, pääni päällä kuurahelmet helkkää, helmet helkkää, runot kauniit kaikuu, tanssii talven immet ihanaiset; käyskelen ja kysyn itseltäni: Mistä tämä rikkaus ja tenho?
Tyttö tietä pitkin tepsuttaapi, valkea kuin vaahti myrskyn jälkeen, pysähtyy ja minuun kauvan katsoo. Mitä minusta sa tahdot, tyttö?
Kuiskaa tyttö tuskin kuuluvasti: »Olen talvi, Suomen taikaneiti, tuntenethan minut vanhastaankin, liat peitän, saastat maahan kaivan, sumut kaikki kudon helmivöiksi, joilla koristan ma uraani armaan odottamaan uutta kevättänsä. Kautta oman rintas kammioiden usein unohduksena ma kuljen.»
Vielä kerran mulle viittas tyttö, hälveni kuin uni heräävältä. Yksin seisoin keskell' esplanaadin, öinen Helsinki ol' heräämässä, kahden puolen ihmiskarjat kulki, karjat sekä karjain kaitsijatkin, herrat heilui, vilkkui naiset nuoret, vaan ei valkeat kuin talven immet; silloin multa silmäkulma kostui, sanat nämä nousi huulilleni: Mitä taitaa pimeys tälle maalle? Ampukohot myrkkynuoliansa, nostakohot suosta suuret usmat, peittäköhöt taivaat talmallansa, laskiessaan Suomen laaksoloihin sentään helminä se sataa alas,— laulun helminä ja hengen töinä.
Kiitos unhoitus, sa Luojan lahja, kiitos sulle, Suomen suuri talvi.
8/1 1901.