Ylös onneton!
Vesi kiihtyvi!
Kohta koski on!
Se surmasi!
Ja Tuonelan joutsen se joikuu näin:
Yö, maailman äiti, sä hellä!
Moni poikasi pyrkivi päivähän päin,
mut kellä on onnea, kellä?
On hullu ja houkka se lapsonen maan, joka suruja syömeensä sulkee. Ja kauvaksi orhit ne korskahtaa, kun kuoleman valtias kulkee.
Lakkasi laulu poikasen. Heräs hän keskellä kuohujen; koski pauhasi, vaahto pärskyi, mela vapisi, venhe tärskyi, kastuvi poski poikasen— se on suudelma Vellamon neitosen.
Miettivi poika mielessään:
Kuollako vai jäädä elämään?
Hiljaa, hiljaa niin sydän lyö.
Ehkä tehty jo onkin työ,
min sään mulle neuvo Jumalan.
Lauloin jo laulun parhaimman.
Mutta niin kauniina aurinko nousee ylitse ylhien kalliorantain, vilkkuvi rannoilla valkeat talot, puuntavi punaisenkirjavat lehmät, joita nyt käyvät lypsämähän neitoset nuoret kuohuvin kiuluin. Hymyy taivas ja hymyy maa— miksi miekin en hymyileis?
Hymyten poikanen melaan käy ja kosken kuohua kohtaa: En tiedä, viekö se elämään vai Tuonenko tuville johtaa? Sama mulle. Mut laskea laatuisa on näin maailma silmäinsä eessä ja uihan se kuoleman joutsen kai myös näidenkin virtojen veessä.
Ja hän leikkii kuolemalla, hakee parhaat hyökylaineet. Neidot näkee rantamalla, kulkee kautta maiden maineet. Karit uhkaa, aalto alla ahmaa, Luoja johdattaa laulukosken laskijaa; suvanto jo aukeaa,
Siintää eteen järven selkä, niemen päässä talo on.
Poika purren kiinnittääpi pajuun rantakallion.
Käypi tupaan. Kaikki väki sielt' on kesäkiireillään;
talon tyttö kangaspuita punaposkin helskyttää.
Suihkii soma sukkulainen, nousee, laskee polkimet.
Sanat sattuu toisihinsa, ailahtaapi aatokset.
Ennen kuin sen poika ties ja ennen kuin ties tyttökään,
astuu sisään talon väki, tapaa heidät sylikkään.