KEVÄTHYMNI.
Herran henki mailla kulkee, haudat kaikki aukeaa. Kas, jo katkee kääriliinat!
Sydän uuden uskon saa. Maa, mi nukkui hangen alla, herää uuteen elohon,
kautta ilman kannel kaikuu: Vapahtaja noussut on. Herää sydän ihmisenki
iloinensa, suruineen. Astu aatos, lennä, liidä kirkastuksen korkeuteen!
VIRTA VENHETTÄ VIE!
Virta venhettä vie.
Mihin päättyvi tie?
Lyö kuohut purren puuta ja talkaa
Mikä ihminen on?
Virvaliekki levoton.
Jo hiekka heljä riiteleepi jalkaa.
Yksi syntyy riemuun ja toinen murheesen
ja kullakin on kellonsa pohjass' sydämen;
kun se seisahtaa, niin kuolon aika alkaa.
Virta venhettä vie.
Mihin päättyvi tie? Niin synkehinä synnit ne uhkaa. Hetken hehkuvi mies, sitten tummuvi lies, jääpi jäljelle pivo pieni tuhkaa. Ja synnit ne kasvaa ja liittyy syntihin ja poika perii kehdossa synnit isänkin ja rinta täys on ruumenta ja ruhkaa. Mihin päättyvi tie?
Virta venhettä vie.
Koko maailma mun purressani läilyy.
Meri ääretön, o!
Etkö joudukin jo,
suur' suvantoni, jossa pilvet päilyy.
Ois aika maata sunkin jo, suuri maailma,
ja vanhan valkopääsi jo lepoon laskea.
Katso, kuinka kuolon varjot häilyy.
Virta venhettä vie.
Mihin päättyvi tie? Ei tiedä sitä ihmisistä kenkään. Meri, taivas ja maa kaikki, kaikk' katoaa— kuinka säilyisi sielu ihmisenkään? Mut unessa niin armas on ajatella noin: Viel' kerran kevät saapuu ja koittaa uusi koi ja huomentuulet tuntureilta henkää. Vaiko valhetta lie?