Maa ja kansa
Aleksis Kivi
Mökkiläinen ja hänen poikansa
Graniitti
Tervehdys Kajaanin kaupungin 250-vuotisjuhlaan
Laulu vanhoista ajoista
Laulu valon sodasta
Eero Erkko
Helsinki helmilöissä
Koskenlaskija
Koskenlaskija
Lauluja Kantelettaren tapaan
Miksi kysyisin enempi?
Konstinsa kumpaisellakin
Unta ja todellisuutta
Katson, katson, kaunis tyttö
Iva
Sana Suomen saloille
Laulun lapsi
Pyhä kevät
Keväthymni
Virta venhettä vie
Taideniekan yö
Välirauha
Jumalan vanki
Maininkeja
Surut
Rakkauden laulu
Alkibiadeen näky
Hymni tulelle
Hiukan tähtitiedettä
Tähtelän tanhuat
Pohjantähti
Auringon opetus
Uusi tähti Perseuksen sikermässä
Väinämöisen miekka
SATA JA YKSI LAULUA
(1898)
HYMNI.
I. HÖYHENSAARET.
Mitä siitä jos nuorna ma murrunkin tai taitun ma talvisäihin, moni murtunut onpi jo ennemmin ja jäätynyt elämän jäihin. Kuka vanhana vaappua tahtoiskaan? Ikinuori on nuoruus laulujen vaan ja kerkät lemmen ja keväimen, ilot sammuvi ihmisten.
Mitä siitä jos en minä sammukaan kuin rauhainen, riutuva liesi, jos sammun kuin sammuvat tähdet vaan ja vaipuvi merillä miesi. Kas, laulaja tähtiä laulelee ja hän meriä suuria seilailee ja hukkuvi hyrskyhyn, ennen kuin käy purjehin reivatuin.
Mitä siitä jos en minä saanutkaan, mitä toivoin ma elämältä, kun sain minä toivehet suuret vaan ja kaihojen kantelen hältä. Ja vaikka ma laps olen pieni vain, niin jumalten riemut ma juoda sain ja juoda ne täysin siemauksin— niin riemut kuin murheetkin.
Ja vaikka ma laps olen syksyn vaan ja istuja pitkän illan, sain soittaa ma kielillä kukkivan maan ja hieprukan hivuksilla. Niin mustat, niin mustat ne olivat; ja suurina surut ne tulivat, mut kaikuos riemu nyt kantelen vielä kertasi viimeisen!
Oi, kantelo pitkien kaihojen, sinä aarteeni omani, ainoo! Me kaksi, me kuulumme yhtehen, jos kuin mua kohtalot vainoo. Me kuljemme kylästä kylähän näin, ohi kylien koirien räkyttäväin, ja keskellä raition raakuuden sävel soipa on keväimen.