Me kaksi, me tulemme metsästä ja me metsien ilmaa tuomme, me laulamme nuoresta lemmestä ja lempemme kuvan me luomme, me luomme sen maailman tomusta niin kuin Luoja loi ihmisen Eedeniin ja korvesta kohoitamme me sen kun vaskisen käärmehen.
Te ystävät, joiden rinnassa kyyt yön-pitkät pistää ja kalvaa, te, joita jäytävi sydämen syyt ja elämä harmaja halvaa, oi, helise heille mun kantelein, oi, helise onnea haavehein ja unta silmihin unettomiin mun silmäni suljit sa niin.
Kas, ylläpä mustien murheiden on kaunihit taivaankaaret ja kaukana keskellä aaltojen on haaveiden höyhensaaret ja ken sinne lapsosen kaarnalla käy, ei sille ne aavehet yölliset näy, vaan rinnoin hän uinuvi rauhaisin kuin äitinsä helmoihin.
Mitä siitä jos valhetta onkin ne vaan ja kestä ei päivän terää! Me uinumme siksi kuin valveutaan ja vaivat ne jällehen herää. Moni nukkui nuorihin toiveisiin ja heräsi hapsihin hopeisiin; hän katsahti ympäri kummissaan ja—uinahti uudestaan.
Miks ihmiset tahtoa, taistella ja koittaa korkealle? Me olemme kaikki vain lapsia ja murrumme murheen alle. Miks emme me kaikki vois uinahtaa ja hyviä olla ja hymytä vaan ja katsoa katsehin kirkkahin vain sielumme syvyyksiin?
Oi, unessa murheet ne unhottuu ja rauhaton rauhan saapi, oi, unessa vankikin vapautuu, sen kahlehet katkeaapi, ja köyhä on rikas kuin kuningas maan ja kevyt on valtikka kuninkaan ja kaikki, kaikki on veljiä vaan— oi, onnea unelmain!
Oi, onnea uinua uudelleen ne lapsuen päivät lauhat ja itkeä jällehen yksikseen ne riemut ja rinnan rauhat; taas uskoa, että on lapsi vaan ja että voi alkaa uudestaan ja uskoa uusihin toiveisiin sekä vanhoihin ystäviin!
Taas uskoa riemuhun, keväimeen ja lippuhun pilvien linnan ja uskoa lempehen puhtaaseen taas kahden puhtahan rinnan, taas uskoa itsensä rikkahaks ja maailman suureks ja avaraks— voi, kuinka se sentään on ihanaa, kun sen nuorena uskoa saa!
Voi, kuinka se sille on ihanaa, joka kaiken sen kadotti kerran, joka häkistä katseli maailmaa ja näki vain vaaksan verran, joka etsi kauneutta, elämää, ja näki vain markkinavilinää, ja näki räyhäävän raakuuden, tyhmyyden— niit' aikoja unhota en.
Kun muistelen, kuinka ma kerjännyt olen koirana lempeä täällä, miten rikasten portailla pyydellyt olen tuiskulla, tuulissäällä, vain lämpöä hiukkasen, hiukkasen vain ja kun minä muistelen, mitä mä sain ja mitä mä nielin ja vaikenin ja mitä mä ajattelin!