Miten olen minä kulkenut, uskonut, ett'eivät ne unhoitukaan! Ja sentään ne olen minä unhoittanut kuin unhoittaa voi kukaan. Ja sentään se nousi, niin kohtalot kaas, ja sentään ma seppona seison taas ja taivahan kansia taon ja lyön— oi, onnea tähtisen yön!
Ne saapuvat, saapuvat uudestaan mun onneni orhit valkeet, ne painavat vanhalla voimallaan mun rintani jättipalkeet. Ja kirkas on taivas ja kukkii maa ja säkenet suustani suitsuaa ja ääneni on kuni ukkosen— oi, onnea unelmien!
Mitä siitä jos haaveeni verkot vaan on verkkoja hämähäkin! Mitä siitä jos omieni viittova vaan on laulua laineiden näkin! Moni nukkui nuorihin toiveisiin ja heräsi hapsihin hopeisiin tai herännyt täällä ei milloinkaan. Missä? Milloin? Helmassa maan.
Minä tahdon riemuja keväimen ja onnesta osani kerta! Olen imenyt rintoja totuuden, mut niistä vaan tuli verta. Siis, tulkaa te utaret unelmien, minä vaivun riemunne rinnoillen ja uskon päivähän, aurinkohon. Unen maito on loppumaton.
Oi, kauniisti mulle te kaartukaa, mun syömeni sateenkaaret! Mua hiljaa, hiljaa tuudittakaa, te haaveiden höyhensaaret! Mua katsokaa: olen lapsi vaan, olen riisunut päältäni riemut maan ja pyytehet kullan ja kunnian. Uni onni on laulajan.
Minä tahdon vain uinua yksikseen.
En tahtois vielä mä kuolla.
Mut kuulkaa, jo äitini huhuilee
Tuonen aaltojen tuolla puolla.
Oi, odota hetkinen, äityein!
En viel' olis valmis ma matkallein,
mun syömeni on niin syyllinen.
Suo että mä pesen sen.
Suo että mä ensin huuhdon vaan nämä synkeät, huonot aatteet, suo että mä päälleni ensin saan ne puhtahat, valkeat vaatteet, jotk' ompeli onneni impynen, hän, hämärän impeni ihmeellinen, min kuvaa kannan ma sydämessäin siit' asti kuin hänet mä näin.
Me tulemme, äitini armahain! Oi katso, meitä on kaksi! Oi katso, mik' on mulla rinnassain! Niin oisitko rikkahaksi sinä uskonut koskaan kuopustas? Ja katso, me pyydämme siunaustas, sun poikasi synkeä, syyllinen, ja mun impeni puhtoinen.
Katso, kuin hän on kaunis ja valkoinen ja muistuttaa niin sua! Hän on niin hellä ja herttainen, vaikk'ei hän lemmi mua, Elä kysele hältä, miks tänne mun toi, mut usko, se niin oli parhain, oi! Ja usko, nyt ett' olen onnellinen kuin aikoina lapsuuden.
Elä kysele multa sa laaksoista maan! Ei olleet ne luodut mulle. Mut jos sinun silmäsi tutkii vaan, voin laulaa ma laulun sulle kuin lauloin ma lapsen aikoihin— kas, lauluna sujuu se paremmin ja kyynelet kuuluvat kantelehen. Niitä muuten ma ilmoita en.